122.

Mä vihdoin luulin, että kaikki ois taas paremmin.  Mä löysin pari kuukautta sitten aivan ihanan tytön kenen kanssa on nyt ollu hetken ajan juttua. Vaikka me ollaanki toisaalta ihan erilaisia, niin meistä löytyy paljon samaa. Nyt kumminki kaikki alkaa vaan lahoon käsiin. Mun ahistukset ja ahmimiset on alkanu taas vaik yhes vaiheessa tilanne oli jo paljon parempi. Tälläki hetkellä mieles pyörii vaan se, että kumpa tää ahistus vaa lakkais. Kumpa saisin tietää miltä tuntuu olla täysin vapaa kaikesta taakasta mitä oon vuosien ajan joutunu kantaan. 
Mä oon ite este mun onnellisuudelle. En tiedä mikä hitto mua estää tulemasta ulos kaapista. Mun pää on ihan solmussa ja päässä vaan risteilee ajatuksia. Ihan sairaan paha olla. Mua pelottaa että mä vajoon taas vaan vielä syvemmälle syömishäiriöön ja itsetuhoon ellen pääse ulos kaapista. En tiiä miten mä enää jaksan.

121.

Täällä taas... hetken aikaa on menny vähän paremmin ja painoo on pudonnu. Mut sit taas yhtäkkiä kaikki romahtaa. Tuntuu et kaikki paska vaa kasaantuu kerralla. 
Ajokortti lähti kun tuli törttöiltyä, töissä menee päin persettä ja stressaa hitosti. 
Jotenki kaikki vaa räjähti tänää käsiin. Aamuni alotin ahmimalla karkkia ja vähän sipsiä jonka jälkeen melkei tukin töissä meidän vanhat putket halailemalla posliinijumalaa.  Töistä päästyäni suoraan kauppaan ja sieltä 600 g suklaata. Ahistaa nytku ei oo autoo. Auto on ollu mulle jo pitkän aikaa "turvapaikka'' missä oon voinu ahmia muilta salassa.. 
Vihaan tätä bulimiaa... väitin porukoille meneväni reenaan salille mutta todellisuudessa menin ahmimaa sinne parit mäkkäriateriat ja sen jälkeen ruokin vähön posliinijumalaa.. 
Kaiken tän jälkeen olo on vieläkin aivan saatanan paska nii henkisesti kun fyysisestikin. Väsyttää, ahistaa, tekee mieli viiltää. En pääse tästä ikinä eroon. 

120.

Otin pienen varaslähdön, ja suuntasin tallille tälläin 3-4 viikkoo sallittua aiemmin. Nyt vasta tajuan mitä hevoset merkitsee mulle. Se yksi pieni ponipallero on mulle tosi tärkee <3. Oli ihanaa vaan olla ja rapsutella sitä ihan rauhassa. Kun pääsin selkään niin yllätyin aivan hitosti kun poni oli parempi kuin ikinä ennen. Ihan huippu T<3 Ois tehny vaan mieli koko tunnin ajan hymyillä kun meni niin hyvin. Siitä on oikeesti tosi pitkään kun oon viimeks kokenu näin suurta iloo ja onnistumisen tunnetta. Oon tosi kiitollinen siitä, että saan mahdollisuuden ratsastaa näin monta kertaa viikossa. 
Mun harmikseni tosin joudun luopumaa tosta ponista keväällä, enkä tiiä miten löydän ikinä ketää samanlaista kenen kanssa jatkaa..

119.

Tasan 10 vuotta. On kulunut 10 vuotta aikaa siitä, kun ensimmäisen kerran koin turvattomuutta ja pelkoa. Sen matkan piti olla kiva lomamatka, jolla vietettäisiin kivat synttärit. Lomakohde, mikä olisi täynnä ihanaa ruokaa ja upeita rantoja. Ei meistä kukaan arvannut, että mitään tällästä vois tapahtua. 
Kello oli noin 8 Thaimaan aikaa, kun kuulu ja tuntu maanjäristys. Vielä sillonkaan kukaan meidän perheestä ei oikein osannut aavistaa tulevasta. Noin tunti sen jälkeen kaikki oli täyttä kaaosta. Pelkoa, epätoivoa, tuskaa.. Vaikka mä olin vasta 8 vuotias, mä tajusin ja tunsin ihmisten hädän.  
Meidän hotelli oli onneks hieman kauempana rannasta, joten se säästyi ehjänä. Muistan silti sen, kun hotellin aulaan tulvi vettä ja muovituoleja. 
Siinä taisi mennä useampi tunti, kun meidän hotellista tehtiin evakuointikeskus. Siinä hetkessä mun kuvitelmani turvallisuudesta hävisi, ja aloin pelätä. Pelkäsin haavoittuneita ja loukkaantuneita ihmisiä, pelkäsin että vielä tulee toinen aalto ja me kuollaan.  Mä ajattelin että me kuollaan sinne, eihän tälläsestä voi selvitä. Sitä pelkoa, epätoivoisuutta, mutta myöskin samalla kiitollisuutta ei osaa oikein kuvailla. Muistan jo silloin miettineeni, että MIKSI minä. Miks just minä ja mun perhe selvittiin. 
Mun synttäripäivänä vai olikohan sitä seuraavana me lennettiin kotiin. Se kone oli joku sairaalakone, ihmisiä hoidettiin ja leikattiin siis koneessakin. Muistan ikuisesti sen bussimatkan hotellilta lentokentälle , kun mun ja äidin vieressä istui pieni tyttö ja sen vieressä luultavasti hänen äitinsä. Sillä tytöllä ei ollut toista jalkaa, koska ilmeisesti oltiin jouduttu amputoimaan, ja äidillä ei ollut muutaku viltti päällä. Tosiaan vaikka mä olin niin nuori, niin näin sen tuskan ja epätoivon mikä niillä oli. 
Kun sitten saavuttiin Helsinkiin, näky lentokentällä oli murskaava. Ihmiset itki, toiset helpotuksesta ja siitä että näki omaisensa. Oli myös paljon niitä ketkä tuli yksin, ja oli menettäneet läheisensä. 
Vielä monia monia vuosia tän jälkeen, mulla tosiaan päälimmäinen ajatus oli se, että minkä takia me selvittiin. Se oli niin pienestä kiinni. Jos oltais 10 minuuttiakin aiemmin lähdetty rannalle, niin ei oltais selvitty. Sen jälkeen mä paljon mietin jumalaa ja sen olemassa oloa. Ajattelin, että pakkohan tälle on joku syy olla. Mä en vieläkään osaa sanoo, uskonko jumalaan, mutta mua mietityttää että miks helvetissä mä olen vielä elossa. Mulle on tapahtunu aika paljon juttuja, johon olisin voinu kuolla, ja silti oon vielä täällä.
Jotenkin kun on 10 vuotta tsunamista kulunu, niin tää saa mut ajattelemaan. Ajattelen, että munhan pitäis olla valtavan kiitollinen että mä ja mun perhe selvittiin. Aina kun mä tätä asiaa tuun miettineeksi, niin muut murheet tuntuu niin pieniltä. Monta kertaa mietin sitäkin, että mitä jos olisin menettänyt mun perheen. Mitä jos oltaiskin oltu rannalla aallon iskiessä.  Tää on mulle itelle tosi henkilökohtanen aihe, josta en oo oikeen puhunu kellekään ja mikä on jääny vähän käsittelemättä. Harva kaverikaan tästä tietää.  Musta kuitenkin tuntu, että on pakko saada kirjottaa tästä. 

 

118.

117.

Vittu mulla hajoo pää. 2 vkoo oon ollu saikulla ja joka päivä päässä huutaa vaan se ajatus että:" pakko päästä ahmimaan." 
Mä en pääse millään tästä ajatuksesta eroon ja mä jopa näin eilen unta että pääsin ahmimaa. Mitä vittua mä teen. Mä sekoon kohta jos en saa ahmia! 
Millon ja miks must on tullu tällänen itsekuriton paska. 

116.

Mä en tiedä mitä mä teen. 2 kk tuli saikkua ja lantion murtuma. En tiedä miten mä kestän ilman mulle rakasta ponia niin pitkään. Mitä vittua mä teen.  En tiedä yhtään millon tuun seuraavan kerran postaileen. Ahdistaa, vituttaa, en kestä enää vittu.