119.

Tasan 10 vuotta. On kulunut 10 vuotta aikaa siitä, kun ensimmäisen kerran koin turvattomuutta ja pelkoa. Sen matkan piti olla kiva lomamatka, jolla vietettäisiin kivat synttärit. Lomakohde, mikä olisi täynnä ihanaa ruokaa ja upeita rantoja. Ei meistä kukaan arvannut, että mitään tällästä vois tapahtua. 
Kello oli noin 8 Thaimaan aikaa, kun kuulu ja tuntu maanjäristys. Vielä sillonkaan kukaan meidän perheestä ei oikein osannut aavistaa tulevasta. Noin tunti sen jälkeen kaikki oli täyttä kaaosta. Pelkoa, epätoivoa, tuskaa.. Vaikka mä olin vasta 8 vuotias, mä tajusin ja tunsin ihmisten hädän.  
Meidän hotelli oli onneks hieman kauempana rannasta, joten se säästyi ehjänä. Muistan silti sen, kun hotellin aulaan tulvi vettä ja muovituoleja. 
Siinä taisi mennä useampi tunti, kun meidän hotellista tehtiin evakuointikeskus. Siinä hetkessä mun kuvitelmani turvallisuudesta hävisi, ja aloin pelätä. Pelkäsin haavoittuneita ja loukkaantuneita ihmisiä, pelkäsin että vielä tulee toinen aalto ja me kuollaan.  Mä ajattelin että me kuollaan sinne, eihän tälläsestä voi selvitä. Sitä pelkoa, epätoivoisuutta, mutta myöskin samalla kiitollisuutta ei osaa oikein kuvailla. Muistan jo silloin miettineeni, että MIKSI minä. Miks just minä ja mun perhe selvittiin. 
Mun synttäripäivänä vai olikohan sitä seuraavana me lennettiin kotiin. Se kone oli joku sairaalakone, ihmisiä hoidettiin ja leikattiin siis koneessakin. Muistan ikuisesti sen bussimatkan hotellilta lentokentälle , kun mun ja äidin vieressä istui pieni tyttö ja sen vieressä luultavasti hänen äitinsä. Sillä tytöllä ei ollut toista jalkaa, koska ilmeisesti oltiin jouduttu amputoimaan, ja äidillä ei ollut muutaku viltti päällä. Tosiaan vaikka mä olin niin nuori, niin näin sen tuskan ja epätoivon mikä niillä oli. 
Kun sitten saavuttiin Helsinkiin, näky lentokentällä oli murskaava. Ihmiset itki, toiset helpotuksesta ja siitä että näki omaisensa. Oli myös paljon niitä ketkä tuli yksin, ja oli menettäneet läheisensä. 
Vielä monia monia vuosia tän jälkeen, mulla tosiaan päälimmäinen ajatus oli se, että minkä takia me selvittiin. Se oli niin pienestä kiinni. Jos oltais 10 minuuttiakin aiemmin lähdetty rannalle, niin ei oltais selvitty. Sen jälkeen mä paljon mietin jumalaa ja sen olemassa oloa. Ajattelin, että pakkohan tälle on joku syy olla. Mä en vieläkään osaa sanoo, uskonko jumalaan, mutta mua mietityttää että miks helvetissä mä olen vielä elossa. Mulle on tapahtunu aika paljon juttuja, johon olisin voinu kuolla, ja silti oon vielä täällä.
Jotenkin kun on 10 vuotta tsunamista kulunu, niin tää saa mut ajattelemaan. Ajattelen, että munhan pitäis olla valtavan kiitollinen että mä ja mun perhe selvittiin. Aina kun mä tätä asiaa tuun miettineeksi, niin muut murheet tuntuu niin pieniltä. Monta kertaa mietin sitäkin, että mitä jos olisin menettänyt mun perheen. Mitä jos oltaiskin oltu rannalla aallon iskiessä.  Tää on mulle itelle tosi henkilökohtanen aihe, josta en oo oikeen puhunu kellekään ja mikä on jääny vähän käsittelemättä. Harva kaverikaan tästä tietää.  Musta kuitenkin tuntu, että on pakko saada kirjottaa tästä.