44.

Tuntuu että mun elämä vaan junnaa paikallaan. Viikot ja kuukaudet vierii ja mä oon vaan omassa pienessä syömishäiriökuplassani... En tiiä mitä tekisin ilman syömishäiriöö, koska se on kuitenki ollu jo pitkään osa mun elämää. Jos mä järjellä pystyisin ajattelemaa, nii totta hitossa mä tästä kaikesta paskasta eroon haluisin! En vaan uskalla päästää irti tästä kaikesta ''kontrollista''. Kai mulla on vieläkin se sama ajatus että:'' Kun kerran en mitää muuta osaa ja oon paska kaikessa muussa niin nyt on pakko näyttää muille, että laihduttaa mä osaan. Musta tulee vielä joku päivä laiha.''
En oo ikinä ymmärtäny, kuka on keksiny sanonnan että nuoruus on ihmisen parasta aikaa. Tosin itehän mä nuoruuteni pilannu oon. Mutta esim. ei mulla oo ikinä ollu läheisiä ystäviä, enkä oikein muista millon olisin edes oikeesti nauttinu elämästä aidosti. Tuntuu että mun elämä on ihan kamalassa solmussa. Mä monesti mietin, että olisinko nyt terve, jos en olis alkanu laihduttaan ollessani 10, tai jos mun isä ei olis pettäny äitiä niin olisko mulla ollu huolettomampi lapsuus ( tähän kyllä tiedän vastauksenkin ja se on ehdottomasti kyllä.) Syyllistin itteeni ja syyllistän vieläkin tosta, että mun isä petti äitiä, enkä vaan pääse tosta yli!
Lisäks oon miettiny sitä, että jos olisin syntymästä alkaen ollut terve, ilman parantumatonta pitkäaikaissairautta ja addtä, niin millasta mun elämä nyt olis. Luultavasti en olis kiusattu. Mulla olis varmaan kavereita. Musta on jo ala-asteelta asti tuntunu siltä, etten varmaan ikinä voi olla onnellinen ja itsenäinen. En unelmoi mistään helvetin pilvilinnoista tai hienoista taloista ja autoista. Mä haluan vaan olla onnellinen. Haluun vaan tulla hyväksytyks tälläsenä kun oon.
Tulevaisuus tuntuu ihan toivottomalta! En mä tiedä, miten mä pystyn ikinä huolehtiin ittestäni tai kodistani. Add vaikeuttaan mun elämääni nii paljon, että oon ihan hukassa, koska tuntuu etten pysty ikinä mihinkään. Ja lisäks kun mieli on näin sairas nii eihän tästä voi ikinä mitää hyvää tullakaan.